Olin henkisesti valmistautunut yksitoikkoiseen kesään ja kirjoittamaan 15-sivuisia esseitä kerätäkseni opintopisteitä, sillä kukaan ei huolinut intoa puhkuvaa opiskelijaa töihin.
Juuri kun olin alistumassa kohtalooni, minulle tarjottiinkin kesäharjoittelijan paikkaa Mediaoulu-verkkolehdessä.
En aiemmin edes harkinnut harjoittelua vuoden journalistiopintojen jälkeen. Olin epävarma ja kokematon alalla, joten ajatus harjoittelusta sai oikeastaan tuntemaan silkkaa kauhua.
Lopulta päätin heittää pelot romukoppaan ja lähteä heinäkuuksi oppimaan oikeiden juttujen tekoa. Nyt, kun harjoittelu on takana, olen mielettömän iloinen päätöksestäni.
Ensimmäisenä päivänä menin tapaamaan työnantajiani Hannele Lamusuota ja Mirja Rintalaa. Ehdimme istua puoli tuntia palaverikahvilla, kun sain jo ensimmäisen juttukeikkani ja ajoin kädet tärisevinä Rotuaarille. Hetken tuntui kuin minut olisi heitetty susille, mutta paikan päällä sudet vaihtuivat huippumukaviin ja ystävällisiin Rynkebyn pyöräilijöihin.
Jälkeenpäin ajateltuna rynnäkköavaus oli paras työsuhteen avaus, kun ei joutanut vellomaan kauhussa. Keikan jälkeinen hermostuneisuus tosin johti massiiviseen sekoiluun parkkihallissa: pääni oli niin lukossa, että unohdin autoni rekkarin. Kun olin maksanut parkkimaksun uudelleen, peruutin vielä henkäystä vaille betonitolppaan.
Seuraava juttukeikka sujui rauhallisemmin. Sain tehdä jutun valitsemastani Kesäsarja-aiheesta, meteliä ja melskettä täynnä oleva halli oli kotoisa paikka tehdä haastattelua.
Voinen olla tyytyväinen jo siihen, ettei yksikään juttu peruuntunut ja haastateltavat löytyivät lopulta aina. Hannele ja Mirja osasivat tiukassa paikassa antaa vinkkejä, mistä tietolähteitä voisi löytyä.
Älkää olko liian yllättyneitä, mutta opin heti alkuun, etteivät haastateltavat tule luokseni ajatuksen voimalla. Täytyi uskaltaa olla itse aktiivinen. Joskus vaati useita puhelinsoittoja, että oikea henkilö löytyi.
Huomasin, että joitakin haastateltavia jännitti yhtä paljon kuin itseäni, jolloin tein tilanteen heille helpommaksi paljastamalla oman stressaamiseni. Jään murtamisen jälkeen rupattelu oli huomattavasti helpompaa.
Sain huomata jo ensimmäisellä viikolla, että kuvaaminen on yllättävän vaikeaa. Suorassa auringonvalossa saa kikkailla valotuksen kanssa jatkuvasti ja urheiluhallin epätasaisessa valossa taas oli hankalaa saada tarkkoja ja laadukkaita kuvia etenkin, kun pelaajat liikkuvat vauhdilla.
Epämukavuusalueella liikkumiseen tottui, kun teki juttuja itselle vieraista aiheista. En esimerkiksi ollut koskaan käynyt teatterissa, kun sukelsin seuraamaan kesäteatterilaisten treenejä ja haastattelemaan näyttelijöitä.
Tein myös pari live-pätkää Qstock-festivaaleilta, vaikka mikään ei voisi kauhistuttaa enempää. Niin, ja tiedän nyt, miltä tekniikan pettäminen tuntuu!
Tukossa olleet tietoliikenneyhteydet sekoittivat puhelimeni ja välillä live-lähetys ei suostunut käynnistymään tai katkeamaan. Pahinta oli, etten tiennyt, milloin se itse asiassa edes oli päällä, kun näytössä vilkkui valo aktiivisuuden merkiksi ja näin seuraajien lukumäärän, mutta Facebook ilmoitti, ettei lähetyksen ottaminen onnistu.
Uh, stressaavaa!
Olen iloinen siitä, että sain tehdä töitä itsenäisesti. Keksin omia juttuaiheita ja sovin tapaamisia. Huolehdin itse, että kalenterini täyttyi ja käytin juttuihin sopivasti aikaa.
Kirjoitin jutut yksin kotona ja olin työnantajiini yhteydessä vain puhelimitse. Sekin oli toisaalta hyvä asia, sillä siten en jumittanut kysymään mielipidettä jokaiseen pieneen yksityiskohtaan, vaan jouduin luottamaan osaamiseeni.
Antoisinta harjoittelussa oli, että sain onnistuneista jutuista kipeästi kaipaamaani itseluottamusta. Työnantajani olivat rohkaisevia ja antoivat joka jutusta palautetta. Tietysti juttuni luettiin ja tarkistettiin aina jo ennen julkaisua ja niihin tehtiin mahdollisesti muokkauksia.
Kiitos Hannelelle ja Mirjalle sekä kaikille haastateltavilleni. Kiitos myös teille, jotka jaksoitte lukea juttujani ja seurata some-päivityksiäni. Saamillani opeilla on hyvä startata toinen opiskeluvuosi.
Ihanaa loppukesää kaikille!
– Niina Jokelainen
