Minulla oli viime viikolla ilo tutustua kauppaneuvos Veikko Hulkkoon. Hän omisti aikoinaan autoliikkeen Limingantullissa ja oli mukana perustamassa Elektrobit Oy:tä vuonna 1985.
84-vuotias kauppaneuvos jäi Elektrobitista eläkkeelle 65-vuotiaana. Siitä lähtien hän on nautiskellut vapaapäivistä muun muassa matkustelemalla vaimonsa Iiriksen kanssa.
Hulkko on terävä filosofi. Hän on kirjoittanut pakinoita, joista ilmestyi teos Entäpä jos… vuonna 1999.
Viime viikolla julkaistiin Hulkon kirja Onni on sivutuote. Siinä hän valaisee näkemyksiään yrittämisestä, johtamisesta ja ihmissuhteista.
Joku voisi sanoa, ettei eläkeukolla ole ajatuksia, joista kannattaa pitää meteliä. Hulkon tapauksessa se ei ole totta.
Allekirjoitan täysin hänen ajatuksensa vastuullisesta johtamisesta. Siitä, etteivät voiton maksimointi ja kvartaalitalous ole tärkeintä yritystoiminnassa.
Hulkon mielestä yrityksiä pitäisi johtaa vastuullisesti. Hän korostaa ihmisten johtamista. Hän ei pidä ajatuksesta, että yritysten tehtävänä on vain tuottaa voittoa omistajilleen.
Olen työskennellyt journalistina Pohjois-Suomessa yli 30 vuotta. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu jos jonkinlaisia esimiehiä.
Pahin heistä on ollut juuri sellainen johtaja, joista Hulkkokaan ei välitä: vallanhaluinen minä-tyyppi. Hulkko jopa sanoo, että minä on ruma sana. Sitä käyttävät ihmiset ja johtajat eivät ole mistään kotoisin.
Olen samaa mieltä. Hulkko sanoo myös, että hyvä johtaja johtaa omalla esimerkillään.
Johtajan ei tarvitse osata kaikkien työntekijöidensä töitä, mutta hänen pitää osata keskustella niistä. Siitäkin olen samaa mieltä.
Kauppaneuvoksen yritysjohtamisen opeissa on paljon perää. Niitä on noudattanut muun muassa hänen poikansa Juha Hulkko, joka kiilasi kärkeen viime vuoden tulotilastoissa.
Oikeastaan olen tosi harmissani, etten ole saanut olla Veikko Hulkon kanssa samassa työpaikassa.
Se olisi saattanut muuttaa käsityksiäni suomalaisesta johtamisesta.
Mirja Rintala
mirja@mediaoulu.fi
