Tykkää ja tuhulaa -messuilla Oulussa.
Koomikoksi heittäytyessäni olen joutunut miettimään onko tämä oikeasti ammatti ja voiko näin elää. Niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Eli koenko tekeväni jotain merkityksellistä, vai onko tarkoitus vain pitää hauskaa.
Päädyin pohdinnoissani siihen, että teen merkityksellistä työtä. Sen lisäksi, että se on hauskaa.
Naurua tarvitaan elämässä ja se auttaa jaksamaan. Tai kulttuuria ylipäänsä.
Minun tapauksessani se vain on komiikkaa. Kun käyn itse katsomassa vaikkapa hyvän musiikkikeikan, niin kyllähän sillä hyvän olon tunteella jaksaa kummasti mennä eteenpäin seuraavan viikon.
Toivon, että saman saamme aikaan myös stand-up illoilla.
Terveellisen välipalan äärellä.
Naurun tasapaino-kiertue on nyt tasan puolessa välissä menossa eli 18 keikkaa takana ja toiset 18 edessä. Eilinen Oulussa, Madetojasalissa ollut keikka tuntuu vieläkin kehossa ja mielessä.
Aamulla herätessä oli voittamaton olo. Se positiivisen energian määrä, mitä tuollaisesta tapahtumasta saa itsekin on melkoinen.
Se tunne, kun 800 ihmistä nauraa ja pitää yhdessä hauskaa kaksi tuntia ja poistuu sitten hymy huulillaan.
Aikaisemmin haukottelin lukiessani esiintyjien saavan energiaa yleisöstä, mutta kyllä se vaan on totta. Yleisön osa stand-upissa on ratkaiseva.
Ja jotenkin on hienoa huomata, miten erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä huumori yhdistää ilta toisensa jälkeen.
Joku tiedemies voisi joskus tutkia, minkälaisen perhosefektin se laajemmin aiheuttaa. Onko mahdollista, että teimme maailmaa hiukkasen paremmaksi paikaksi vai olisiko auttanut enemmän, jos oltaisiin tuokin aika luettu uutisia erilaisista uhkakuvista tai iltapäivälehtien Talvisota-extraliitteitä.
Nyt jo hirvittää minkälainen tyhjyys tulee, kun kiertue loppuu toukokuun puolessa välissä.
Kohti New Yorkia. Vai oliko se Helsinkiä?
Viimeksi kerroin, kuinka uusi elämä alkoi ja aloin syödä paremmin. Se olikin hyvä ateria, mutta sen jälkeen on ollut vähän heikompaa.
Jos ruokatauko pääsee venymään tunneiksi ehkä parin suklaapatukan avulla, illalla, kun pääsee keikan jälkeen syömään, ei mielessä ole ensimmäisenä salaatinlehti. Eikä kivennäisvesi.
Mutta lenkkeilykausi on sentään avattu. Pieniä askelia. Pieniä askelia. Ja kuntosalilla käynti.
Salikortti oli pari kuukautta tauolla, kun ajattelin, ettei minulla ole nyt aikaa eikä rahaa käydä jumpalla enkä tiedä miten usein sinne pääsisin.
Hämmästyttävän hyvin pystyin tämän itselleni perustelemaan. Nyt taas kun on viikon verran urheillut, niin huomaa, ettei minulla ole enää varaa olla käymättä kuntosalilla. Niin hyvä olo siitä tulee.
Ei pitäisi olla enää yllätys tässä iässä mutta on se vaan. Joka kevät.
Matti Patronen
