Juokseminen on laji, jossa kehitys on nopeaa ja harjoitus tuntuu ja näkyy kehossa.
Esikoiseni jälkeen etsin pitkään harrastusta, josta nauttisin ja saisin samalla pudotettua raskauden jättämät ylimääräiset kilot.
Ensimmäiset juoksulenkit olivat ihan tuskaa. Happea ei saanut ja jalat menivät maitohapoille. Tuntui, että lenkin jälkeen rintaa puristi ja hengitystä sai tasata seuraavaan päivään asti.
Sinnikyys kuitenkin palkittiin ja nopeasti huomasin oppineeni oikean hengitystekniikan. Sen opittuani oli helppo lähteä pidentämään juoksulenkkejä ja lopulta myös kiihdyttämään vauhtia. Kaukovainion pururataa heinäkuun helteissä tampatessa alkoi kyteä ajatus maratonista.
Todellisuus lajin harrastajille iskee marraskuun pimeinä ja kylminä iltoina. Kynnys juoksemaan lähtemiseen on paljon suurempi kuin kauniina kesäpäivinä.
Toisaalta taas kylmässä tihkusateessa juostu lenkki tuntuu jälkeenpäin kovemmalta treeniltä. Mutta periksi ei annettu.
Talven kovilla pakkasilla ja liukkailla keleillä juoksulenkit vaihtuivat kävelylenkeiksi. En halunnut ottaa riskiä loukkaantumisesta. Yksi kaatuminen peilijäisellä tiellä opetti varovaiseksi. Onneksi selvisin vain mustelmalla.
Haastavien sääolosuhteiden lisäksi vaikeuksia harjoitteluun tuovat talven flunssakierteet. Tuntuu, että tänä talvena sain kaikki liikkeellä olleet pöpöt.
Yksikin kuumeflunssa tai norovirus tuo helposti kahden viikon tauon treenaamiseen. Ja voin sanoa, että jos juoksussa kehittyy nopeasti, siitä myös tippuu kelkasta yhtä nopeasti.
Paluu juoksupoluille on tuskan takana ja ensimmäinen lenkki pitkän tauon jälkeen on kuin suojuoksu.
Onneksi minulla on ollut paras kannustin juoksemiseen koko talven ajan – siskoni. Sain pikkusiskoni hurahtamaan juoksemiseen syksyn aikana. Yhteislenkit kirpeinä pakkasaamuina ovat olleet piristysruiske.
Se, että on saanut seurata vierestä toisen kehitystä juoksussa, on antanut myös itselle uskoa omaan tekemiseen. Nyt päivien pidentyessä ja katujen kuivuessa on ollut helppo hahmottaa polku kohti tavoitetta.
Kynnys ilmoittautumiseen oli yllättävän suuri. En ole osallistunut virallisiin urheilutapahtumiin sitten, no, en muista koska viimeksi. Tuskin renkaanheittoa poronsarviin australialaisessa reppumatkaajien suosimassa baarissa lasketaan. Vaikka ainoana suomalaisena osallistujana voitin sen kisan.
Päätös asettaa tavoite puolimaratonille oli omien kykyjen realisointi. Tiesin, että siinä olisi kova haaste ja aikataulullisesti tavoite, joka olisi mahdollista toteuttaa. Pienen lapsen äitinä aika treenaamiseen on rajallista. Kunnon kohotuksen lisäksi tämä on testi omista kyvyistä.
Pystynkö tähän? Ja mitä jos epäonnistun? Ajallisen tavoitteen asetan juoksulleni vasta lähempänä tapahtumaa. Ensin pitää saada varmuus siitä, että jaksan juosta tarvittavan kauan. Ja se ei selviä kuin treenaamalla.
Reija Poutanen @reijuliina
